Päällepuhumisen ihanuus ja kauheus

Suomen Oonakiintiö kasvoi yhdellä taannoin, tänä vuonna kissa ei juonut kastemaljasta, muuten melkein rutiinimaista menoa kahden vuoden takaiseen tunnelmiin.

Ollaan taannoin päätetty, ettemme me vanhemmat enää puutu asiaan toisen vanhemman lapselle puhuessa. Ei ole helppoa pitää suutaan kiinni, etenkään joissain kiistatilanteissa. Päälle puhuminen on helppoa, kun siihen on tottunut,, tai kenties se ei ole edes ollutkaan vaikeaa, mutta asian sorkkimatta jättäminen, edes pienen sivulaiseen verran, SE on hankalaa.
Muutenkin on saanut alkaa opetella uutta lähestymistä kysymysten asetteluun. Se, että laukoo kysymyksiä toisen perään ei tunnu tuovan tulosta: "onko vatsa täynnä, otatko vielä lisää,, vai joko riitti, otatko jälkkäriä?" Ja tähän lapsi voi esimerkiksi vastata: "EI". Valitse siitä sitten itse mihin oikein halusit tämän yksiselitteisen vastauksen!! En oikeastaan koskaan ole odottanutkaan saavani "joo, en, joo, joo"-vastaussettiä.. Silti heitän kysymyksiä liukuhihnalta.
Tällaisen kysymyssarjan päätteeksi sitä yleensä "alentuu" kysymään uudelleen: "joko riitti, muona?" ja odottaa kärsivällisesti vastausta.

Ja mitä kahteen pikkuneitiin tulee, vaikuttaa siltä, että meillä on asiat hienosti.. toistaiseksi ainakin, kopkop.
Uu hoitelee, silittelee ja halailee pikkusiskoaan ja silloin tällöin kertoo pienemmälle tämän huutaessa: "ei hätää pikkusisko". Se on hellyyttävää!

Arki on toistaiseksi töiden välttelyä, odottelen hitusen kauhulla sitä kun on taas pakko mennä paiskimaan puuhia, joulukiireet alkaa painaa päälle, ainahan on niitä "jouluksi kotiin" -projekteja,, joten sellaista odotellessa.
Pyhtään patsasta kävin oikaisemassa reilut viisi senttiä metrin matkalla,, Uskoisin, ettei se joulukirkossa rojahda seurakunnan syliin (tai lisäpainoksi harteille!). kopkop.

Loppuun isken kuvaparit, 1926 ja 1800luvun lopulta otetut otokset kirkkosalista nykyisten kuvien rinnalla.